Mietintää käsitteiden sisällöstä. 

Taiteen määrittely on vähintään tympeää. Silti se on välillä hyödyllistä selkeyden vuoksi ja myös oman tekemisen jäsentämisen takia.

Käsitteenä outsidertaide on todella epämääräinen. Sen alle niputetaan määritelmästä ja määrittelijästä riippuen melkein mikä vaan taiteen kaltainen toiminta, instituutioiden ulkopuolella tapahtuva tekeminen sekä erityisryhmien taide. Käsite sopii niihin kaikkiin mutta saattaa olla hankalaa hahmottaa mistä outsidertaiteessa oikein on kyse.

Oman tekemiseni määrittelen outsidertaiteeksi siksi että se on ensisijaisesti instituutioiden ja järjestelmien ulkopuolella olevaa kuin myös ulkopuolelta tulevaa omaehtoista tekemistä, missä tekemisen vapaus on tärkein arvo. Toiminnan vapaus on suurempi arvo kuin ajattelemisen vapaus koska päänsä sisällä jokainen voi pyöritellä aivan mitä huvittaa – vasta se mikä päätyy käytännön toiminnaksi, ratkaisee vapauden asteen.

ITE-taide yleensä käsitetään synonyymiksi kansantaiteelle. Periaatteessa ITE-taide ja outsidertaide ovat melkein sama asia ja joskus käännös termistä ’outsider art’ suomennetaan suoraan ITE-taiteeksi. Luokittelu on hämäävä mutta toisaalta se on jokaisen oma valinta millä nimellä tekemisiään haluaa kutsua.

ITE-taidetta pidetään enimmäkseen itseoppineiden taiteilijoiden taiteena, mikä usein kuvaa outsidertaidettakin. Kummankin määritelmän tekijöiden joukossa on kuitenkin varmaan henkilöitä, joista osa on jyystänyt taideopintoja tutkintoon asti ja osa ei ole koskaan opiskellut mitään taiteeseen liittyvää. Luultavammin outsidertaiteilijoiksi itseään kutsuvista osa on ammattitaiteilijoita, ITE-taiteilijoista suurimmalle osalle taide taas on todennäköisesti harrastus tai syväharrastus-elämäntapa. Ehkä elämäntapataiteilijakin saattaisi olla toimiva termi kuvaamaan näitä molempia käsitteitä.

Ja miksi taiteen tekemistä edes pitäisi opiskella, ei se siitä parane että perse ruvella istuu homeisessa ilmassa kuuntelemassa jotain akateemista propagandaa. On älytöntä että taiteen opiskelussa jauhetaan, jauhetaan ja jauhetaan ihan loputtomasti jostain tekemisten taustoista ja itse teos jää täysin toisarvoiseksi. Kuinka moni taidetta kuluttaessaan menee kokemaan tekemisen taustoja eikä itse teosta?

En tajua sitä että taidemaailmassa on h*lvetin hienoa jos joku on opiskellut akateemisen loppututkinnon, tehnyt pitkän ”uran” taiteen parissa ja pitää sitten 40-vuotisen taiteilijanuransa huipentumana jonkun retrospektiivisen näyttelyn, missä ”teos” on jokin valkoinen paperinpala keskellä 5000 neliöstä tehdashallia ja sitten ohessa 700-sivuinen selitys jotain taidejargonia siitä mitä ”teos” on; miksi se v*n paperinpala on juuri siinä paikassa, aseteltuna tiettyyn kulmaan, miten se kuvaa jotain yhteiskunnan tilaa sosiaalipsykologian näkökulmasta poikkitaiteellisen tieteellisesti hyödyntäen nanoteknologiaa ja jäljittelee mikro-organismien rakennetta jne. Siis mitä #)@/¤%?! Suoraan sanoen vastaavat ”teokset” eivät herätä yhtään minkäänlaisia ajatuksia tuota em. kysymystä lukuun ottamatta.

Jokainen tietysti tyylillään tässäkin asiassa. Se on kuitenkin hämmästyttävää miten ammattitaiteen piirissä teokset pelkkinä teoksina ovat menettäneet olemassa olemisen arvonsa. ITE- ja outsidertaiteessa taas teos se on koko jutun pointti, teoksessa itsessään on henki, elämä, sielu, tuska, rakkaus, vapaus ja kaikki muut maailmankaikkeuden tunteet, ajatukset ja arvot eikä missään selityslitaniassa mikä oikeuttaisi taideteoksen olemassaolon.

Kouluttamattomuus luo vapautta kulkea omaa tietään ja tehdä mitä huvittaa rakenteista välittämättä. Koulutus kangistaa aina enemmän tai vähemmän vakiintuneisiin kaavoihin. Jotkut väittävät että ensin pitää oppia tekniikka että voi sitten tuhota sen. En taaskaan ymmärrä miksi pitäisi olla teknisesti huippulahjakas ja -oppinut suoltaakseen jotain paskaa. Sitä irtoaa muutenkin ihan hyvin ilman tohtorinhattuakin.

Itseoppineisuutta ei oikein ole koskaan arvostettu ainakaan tällä suunnalla planeettaa. Sehän on yleisellä tasolla tosi pelottavaa että ihminen on ihan itse omilla aivoillaan, sydämellään ja toiminnallaan luonut jotain mikä ei ole kulkenut perinteisten kaavojen läpi. Ehkä ITE- ja outsidertaiteen suoruus säikyttelee osan kokijoista tiehensä. Akateemisesti ajattelevaa kenties häiritsee suunnattomasti että teos on juuri sitä mitä se on eikä mitään muuta. Usein tyyli on kyseisissä suuntauksissa myös sen verran naivistinen että siltä kannalta ei ole ihme jos se ei uppoa massoihin.

Järjestelmän ulkopuolella on kuitenkin paljon potentiaalia, ajattelevia ja ennen kaikkea tekeviä yksilöitä. En itse tuohon toiminnan ihmisten kategoriaan sivustaseuraavana mietiskelijänä kuulu mutta arvostan itseoppinutta tekemistä enemmän kuin akateemista perseennuolemista. Tai voihan niitä kumpaakin tehdä sekä koulutuksella että ilman, lopputulos ratkaisee.

Kansantaiteen arvostus vaikuttaa onneksi olevan nousussa mutta sekin on usein melko henkilö- ja persoonavetoista ihannointia, mikä tosin on ominaista kaikelle taiteelle. Kuitenkin jos haluaa taiteensa esille jonnekin muuallekin kuin takapihalleen, lähes kaikki paikat missä taidetta yleensä esitellään, galleriat, museot, tapahtumat ym. vaativat lähtökohtaisesti ammattilaisuutta. Nykysuuntaus vaikuttaa hieman lieventyneen sen osalta mutta ei läheskään tarpeeksi että kaikilla taiteilijoilla olisi edes hieman tasavertaisemmat mahdollisuudet näyttää teoksiaan julkisesti oppi- ja suuntaustaustasta riippumatta. Useimmiten CV ja pari näkymätöntä nanohippulaa teosta kuvaamassa vievät voiton itseoppineen tekijän persoonalliselta taideteokselta.

Ammattitaiteelta edellytetään yleensä vallitsevan yhteiskunnan kuvaamista, aikakautensa mukaisilla tyyleillä ja tekniikoilla. ITE- ja outsidertaide taas ovat erikseen nimeämättöminä taidemuotoina tai kansantaiteeksi luokiteltuina kautta historian kuvanneet enemmän yksilöä ja yksittäisten henkilöiden sisäistä tai ulkoista maailmaa. Yhteiskunnan äänitorvena toimiminen saa huomiota ja arvostusta moninkertaisesti yksilön kokemusten kuvaamiseen verrattuna. Ilman marginaaleja reunoilla ei kuitenkaan ole sivujakaan. Se onko sivuilla sisältöä, onkin sitten toinen tarina.