Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Taideteokset Top 5

Lisätty 20.06.2017

Taidetta joka on elämän varrella jäänyt mieleen, tuntemattomista tai tunnetuista syistä. 

Kirjasin vuonna 2014 ylös taideteoksia jotka olivat siihen mennessä kokemistani parhaita ja vetäneet jalat alta heti ensi näkemältä. Nyt 2017 sama lista pitää edelleen paikkansa. Nykyisin en tosin enää juurikaan ota teosten tietoja muistiin, paljon taidetta on mennyt sielun ja silmien läpi ilman voimakkaita muistoja.

Pidän Top-jotain listoista, voisin laatia niitä kirjallisena melkein mistä tahansa. Voihan se olla että sisimmässäni lymyää piilevä tilastotieteilijä ilman matemaattisia kykyjä. Keskityn tässä kirjoituksessa enimmäkseen kuvataiteeseen ja sivuan joidenkin muiden taidemuotojen tunne-elämyksiä. Ehkä teen joskus erilliset analyysipohdinnat kirjallisuudesta, elokuvista ja sarjakuvista. Oman taidemaun kehittymisestä voisi myös kirjoittaa jonkun mietinnön, tai ehkä se ei edes ole kehittynyt koskaan yhtään mihinkään.

 

Taiteessa ei voi kilpailla… vai voiko? Aina voi kilpailla, aivan kaikessa! Suorituskeskeisyys on elämässäni aina ollut tärkeä elementti, pitää olla mahdollisuus selvittää Voittaja. Vaikka vain täysin subjektiivisella tasolla. Samalla voi miettiä ikuista kysymystä – Miksi?

Osan näistä tekstin lopussa sijaitsevan listan Top 5 teoksista olen nähnyt useamman kerran. Hyvään taideteokseen, tai sellaiseen josta pitää, voi vain uppoutua; olla sen äärellä, katsoa ja hengittää sitä vapaasti, antaa sen voiman ja energian väreillä, heittäytyä sen vietäväksi... Taiteesta saa usein paljon voimaa ja myönteisiä elämyksiä. 

Kaikki listan viisi teosta ovat maalauksia, yleensä kuvataiteessa juuri maalaukset ja piirrokset kiinnostavat minua eniten. Myös valokuvat tasavertaisina mutta valokuvien kohdalla jää mieleen enemmänkin laajempia näyttelykokonaisuuksia kuin yksittäisiä teoksia, johtuen varmaan valokuvien erilaisesta luonteesta ja siitä miten katsojana niihin suhtautuu. Esimerkiksi Kaapelitehtaalla sijaitsevan Valokuvataiteen museon näyttelyissä on ollut niin huimia kuvia ettei niitä kaikkia muista ja edes pystyisi luettelemaan.

Valokuvanäyttelyistä voisi mainita Salon taidemuseon huippukuvaajien näyttelyitä joita sattumalta on osunut kohdalle; mm. Heikki WillamoMyyttinen matka (2017, esillä myös Valokuvataiteen museossa samana vuonna), Nick BrandtOn This Earth, A Shadow Falls (2015) ja Steve McCurryRetrospective (2010). Muistelisin nähneeni myös Jim Brandenburgin näyttelyn A Pristine Vision (2012), jostain syystä siitä ei kuitenkaan ole jäänyt mitään mielikuvia, saattaa olla että on pitänyt mennä katsomaan mutta jäänyt menemättä.

Brandenburgin kuvat ovat luonto- ja eläinkuvausta parhaimmillaan, ehkä niistä on jäänyt muistijälkiä netin, lehtien, kirjojen tai muiden näyttelyiden kautta. Luonto vetoaa aina, villi tai urbaani, luontoa kaikki. Luontokuvia katsoessa saattaa aavistaa ja ehkä ihan hitusen ymmärtää sitä ykseyttä ja yhteyttä mikä universumissa vallitsee.

 

Listassani on omituista tavallaan ja ihan sattumaa että kaikki kärkisijoilla keikkuvat maalaukset ovat suomalaisten taiteilijoiden teoksia, koska en pidä yleensä ollenkaan esim. suomalaisista elokuvista, tv-sarjoista ja musiikista, varsinkin suomeksi lauletuista kappaleista mutta kuvataiteessa ja kirjallisuudessa taas suomalaisten tuotanto vetoaa ihan samoin kuin kansainvälinenkin, niissä tekijöiden kansallisuus ei oikeastaan paljoa vaikuta kokemukseen. Samoin on video-, tanssi- ja performanssitaiteen kohdalla; kansallisuudella ei juuri ole väliä. Tiedä sitten mistä tämä johtuu...

Osittain natiivikielellä sanoitetun musiikin häiritsevyys saattaa johtua sen suorasta vaikutuksesta – musiikki on kaikista taidemuodoista helpoiten ihmisen suojamuurin läpäisevä, se menee välittömästi sisuksiin, halusi tai ei. Pidän etäisyydestä, siksi suomeksi lauletut kappaleet häiritsevät koska sanat ymmärtää heti, muissa kielissä taas pitää kääntää kappaleet sana sanalta ja silti ei koskaan täysin tajua kaikkia kielen vivahteita. Osittain varmasti myös ääniyliherkkyydestä, en pidä kovista, vahvistimien kautta tulevista äänistä, varsinkaan yllättävistä joiden vastaanottamiseen kuulo ja aivot eivät pysty ennalta valmistaumaan. Musiikissa kiinnostun enemmän rytmistä, eri instrumenttien harmoniasta, melodiasta ja muista tekijöistä kuin sanoista.

Kuvataiteessa teos puolestaan yleisimmin vain oleilee nenän edessä, se ei hyvällä tuurilla hyökkää kimppuun vaan päästää lähelleen vasta hiljaisesti syventymällä. Tulkinnanvaraa tai ainakin aikaa tulkinnoille jää siltä kannalta kuvien kohdalla katsojalle huomattavasti enemmän kuin musiikissa.

 

Tanssin ja musiikin osalta pitää kuitenkin mainita yksi ihmeellinen kokemus Savoy-teatterissa marraskuussa 2014. Kyseessä oli tanssija-koreografi Minna Tervamäen ja harmonikkataiteilija Kimmo Pohjosen teos Bright Shadow. Esityksessä liikkui valtavasti voimaa sekä herkkyyttä, yhdessä niistä muodostuu dynaamisuus mikä lävistää heittämällä fyysisen ja henkisen olomuodon.

Teos on hämmästyttävä esimerkki siitä, mikä tunnelataus taiteesta välittyy kun kaksi äärimmäisen lahjakasta ja osaamisensa huippuunsa virittänyttä ihmistä kohtaavat toisensa ja yleisön. Esityksen lopussa melkein itkin. Myöhemmin näin teoksesta pätkän televisiossa ja silloin kyyneleet ilmestyivät esiin kun sai katsoa sitä omassa rauhassa. Hrrrrr… muistan vieläkin live-esityksen tunnelman. Periaatteessa teos voisi kiilata Top 5:teen mutta edelleen maalaukset, piirrokset ja valokuvat menevät edelle. Listaamaton sija 6 on toistaiseksi omistettu tälle teokselle.

Kaikkea esitystaidetta tulee katsottua aivan liian vähän, yleensä suuntaan mieluummin ’pysähtyneiden’ kuvien ääreen kuin liikkeen katsomiseen. Esitystaiteessa esiintyjä on erottamaton osa teostaan, jos ei pidä esiintyjästä, harvemmin teoksestakaan. Esitystaiteen äärellä oleilu vaatii myös vastaanottajalta kehollista läsnäoloa sekä kykyä ja halua vuorovaikuttaa kehollisesti, ne ominaisuudet puuttuvat itseltäni lähes täysin.

Videotaide taas useimmiten raastaa hermoja siinä määrin että videot yksinkertaisesti jäävät katsomatta. Ei vain pysty pysähtymään liikkuvien kuvien äärelle. Ehkä videotaiteessa on minulle äänten lisäksi liikaa visuaalisesti yllättäviä ja muuttuvia elementtejä, jotka vaativat katsojalta nopeaa reagointia. Hyperhitaalle ihmiselle se on myrkkyä.

Tila-aikataiteesta taas en yleensä ymmärrä mitään, siinä leijuvat vähän samat efektit kuin videoiden kohdalla. Katutaiteeseen olen tutustunut liian vähän sanoakseni paljoa, se on hyvin monimuotoinen aihe ja tekemisen lähtökohdat vaihtelevat. Siinäkin eniten vetoaa kauneus (samoin kuin sirkustaiteessa mitä arvostan myös valtavan paljon mutta mistä olen lähes kokonaan ulkona), mikä on muutenkin kaikessa taiteessa itselleni suurin arvo. Kauneudella on aina lähtökohtainen oikeutus olemassaoloonsa, toisin kuin rumuudella. Aiheesta voisi vetäistä elämän syvyyksiä ruotivan pitkän mietinnän mutta jätän sen tällä kerralla väliin.

Veistokset menevät ohi ilman kunnollista kolmiulotteista hahmotuskykyä. Paitsi jos veistoksissa on paljon suoria linjoja ja voimakkaita värejä, silloin ne saattavat toimia kuvien tavoin. Muistan Ateneumin jostain näyttelystä, olisiko ollut ehkä vuonna 2010, jonkun lohikäärme-lisko-otus veistoksen jolla oli kiehtova ilme ja veistoksen pinnalla räiskyi kirkkaita värejä. Tosin pidän lohikäärmeistä joten tämä veistosmuistijälki kenties menee sen piikkiin. Se on hassua miten kiinnitän huomiota ensin väriin, sitten tilaan ja ehkä jos oikein keskityn niin ihan viimeisenä vasta muotoon. Ja se liike – liikun mieluummin itse teoksen pysyessä paikoillaan, Kiitos. Monilla katsomis- ja kokemisjärjestys on täysin päin vastainen.

 

Nykytaide monissa muodoissaan (näin törkeästi yleistäen… ai niin, teenkö sitä myös?! öö… ää… en!) on muutenkin usein torjuntaa herättävää, ainoa mitä jää jäljelle on lähinnä vain pään yläpuolella seikkaileva puhekupla ”wtf?!”. *Öhöm*.

Performansseja juoksen karkuun ja lujaa vaikken muuten yleensä juokse. Jos jossain näyttelytilassa, minne olen mennyt hiljentymään seinällä paistattelevien ihmeiden ääreen, alkaa tapahtua jotain performatiivista liikehdintää, liukenen paikalta hyvin nopeasti. Performanssitaide erillisinä esityksinä ja varta vasten niitä katsomaan mennessä tilanne on eri kuin se että äkkiarvaamatta jossain tilassa alkaa tapahtua.

Inhoan sitä kun taide yrittää käydä päälle ja ihmisiä osallistetaan (vihaan ko. sanaa joissakin yhteyksissä) väkisin taiteeseen. Se on väkivaltaista tyrkyttämistä. Taidenäyttelyissä haluan rentoutua, olla rauhassa, tuijottaa teoksia meditatiivisesti ja päästä johonkin zeniin. En todellakaan halua taidetta kokiessa niskaan sitä samaa paskaa mitä ulkomaailma tarjoaa 24/7/365. Ulkomaailmassa on välillä hienoa kun saa kohdata taidetta ympärillään mutta ei lähelle tunkevana versiona vaan hienovaraisesti ympärillä olevassa olomuodossa.

Taiteen muuttava ja hyvää tekevä voima lähtee mielestäni arjesta ja ympäröivästä maailmasta irtaantumisesta. Hyvän näyttelykäynnin jälkeen on parhaassa tapauksessa voimaantunut ja valmis kohtaamaan taas normi- tai epänormielämän haasteet sekä ratkaisemaan itseään ja maailmankaikkeutta koskevia abstrakteja probleemia. Jos taas taiteen parissakin joutuisi ongelmoimaan samoja asioita kuin muutenkin elämässä, taiteella ei olisi mitään elämää nostattavaa arvoa. Fantasiamaailmat antavat mahdollisuuden elää täysillä ja käyttää kaikkea sitä kapasiteettia mitä ihmiselle on mielikuvituksen muodossa annettu.

 

Mitä enemmän taidetta näkee ja kokee, sitä kyynisempi on ja harvemmin mikään iskee syvälle tajuntaan. Siitä huolimatta lähes jokaisessa näyttelyssä jossa käy, jokin teos nappaa hetkeksi otteeseensa. Joskus kohdalle osuu sitten elämän mittainen innoitus.

On vastaan tullut paljon muitakin upeita ja tajunnan räjäyttäviä teoksia sekä näyttelyitä mutta ne eivät ole jääneet niin selkeästi ja iskevästi mieleen kuin kaikki mainitut. Taiteen kokemiseen vaikuttaa paljon myös sen hetkinen elämäntilanne ja elämänvaihe, mieliala, ehtiikö tai jaksaako pysähtyä teoksen energiakenttään taltioimaan mielikuvia sekä ottamaan teoksen tietoja ylös ym. seikat. Samoin ympäristöllä on suuri vaikutus; mitä vähemmän teoksia näkee kerralla ja mitä rauhallisemmassa sekä taiteen esittelyyn sopivammassa paikassa, sitä enemmän pystyy keskittymään. Hienot puitteet, tarkasti harkitut teoskokonaisuudet ja ripustus vaikuttavat myös valtavan paljon.

Omalla kohdalla museoissa tulee pysähdyttyä välillä pidemmäksi aikaa kuin gallerioissa tai muissa näyttelypaikoissa mutta toisinaan taas päinvastoin. Museoissa teoksia arvottaa välillä ”korkeammalle” kuin muissa paikoissa, vaikka sitä ei missään tapauksessa saisi pitää teoksen todellisen arvon kriteerinä. Iskevää taidetta voi tulla vastaan missä ja milloin vain.

Kuitenkin lopulta jos aina vaan palaa ajatuksissaan samojen teosten sekä näyttelyiden pariin ja mitkään muut koetut teokset eivät jää samalla tavalla mieleen sekä muistaa edes osittain sen tunteen minkä koki kun näki ja koki teokset ensimmäistä kertaa, valinta on selvä. Jään seuraamaan mielenkiinnolla milloin Top-listani muuttuu!

 

 

Taideteokset Top 5

 

1. Reidar Särestöniemi – Hirvikuusikko (Amos Andersonin Metsäretki-näyttelyssä 2013 - 2014)

2. Aimo Kanerva - Maisema Ketomellasta (Kevättalvea Ketomellassa) (Ateneumissa Mika Waltari -näyttelyssä 2008)

3. Marita Liulia - Vuoristoleiri (Helsinki, syyskuu 2014)

4. Satu Rautiainen - Talo ilman seiniä (Purnu, Orivesi kesä 2013)

5. Risto Suomi - Nimetön (maalaus jossa on kirahvi-kuu-sininen-meri-horisontti-ranta, nimi ei välttämättä ole oikea, ollut EMMAssa 'Vesiputoussateenkaari ja muita tapahtumia luonnossa' -näyttelyssä 2013 - 2014)