Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Mitä jos lopettaisin taiteen tekemisen?

Lisätty 27.10.2018

Tekisin monta ihmistä onnelliseksi.

Taide on turhaa, se on perusfakta, minkä kanssa lähes jokainen taiteen kanssa tekemisissä oleva joutuu jossain vaiheessa kosketuksiin.

Varsinkin taide, joka luokitellaan matalakulttuuriin kuuluvaksi, on turhista turhinta. Vai onko? Miksi tuottaa vain sen tyylistä hajutonta, mautonta ja läpeensä neutraalia taidetta, mikä miellyttää suurta yleisöä tai jotain kulttuurieliittiä? Kaupalliset ja yleisön takaosastoa hivelevät näkökohdat vievät ikävä kyllä käytännön syistä etusijan yleensä myös epäkaupallisessa taiteessa, vaikka asian ei pitäisi todellakaan olla niin.

Kun mietin tosissani taiteen tekemisen lopettamista, huomaan että taide on jossain muodossa kulkenut mukana aina, elämän ensi hetkistä alkaen. Aina on ollut jokin suunnitelma, tavoite, päämäärä, seuraava teos tai yrittämisen kohdalla seuraava uusi tuote, jotain mikä ajaa eteenpäin, vaikkei mitään konkreettista ja käytännön tasolle päätyvää tapahtuisikaan. Jos lopettaisin taiteen tekemisen, se olisi melkein kuin lopettaisin elämisen. Tosi kliseistä mutta totta.

Voisin samalla lopettaa myös taiteen kuluttamisen. Se vasta tekisi elämästä käsittämättömän tylsää. Elämän merkityksellisestä sisällöstä jäljelle jäisi vain liikkuminen ja luonnossa oleilu (syömisen ja nukkumisen lisäksi), edes kännykkäkameraan ei saisi koskea, ei saisi myöskään lukea, kuunnella musiikkia tai katsoa tv:tä. Taide ulottaa vaikutuspiirinsä laajalle. Toisaalta tällainen skenaario olisi vapauttava koska se poistaisi suurimman osan suorittamisen välttämättömyydestä. Taide on pelkkää suorittamista, on sitten tekijä tai kuluttaja mutta ei suorittaminen pelkkään taiteeseen tietenkään jää, muissa asioissa se on yhtä vahvasti läsnä.

Pitäisi kuitenkin ensin määritellä mikä tekeminen ylipäänsä on taiteellista toimintaa ja mikä ei. Jos kirjoitan sekä julkaisen ajatuksiani ja pidän vaikka blogia, onko se taidetta tai liittyykö se taiteeseen vai onko se vain ihan puhtaasti jauhamista millä ei ole mitään yhteyttä taiteeseen? Jos kuvaan harmaata betoniseinää oudosta kulmasta, niin että kuva ylittää teoskynnyksen, onko se taidetta vai pelkkä tuntemattoman anonyymin ottama valokuva betonibrutalismista? Jos piirrän viivan, mikä muistuttaa abstraktia taideteosta, onko se pelkkä jälki vai esitys viivasta vai teos? Ajatteleeko edes kukaan muu kuin jollain tavalla taiteeseen suuntautunut ihminen tällaisia typeriä kysymyksiä?

Eli jos lopettaisin taiteen tekemisen ja kuluttamisen, hortoilisin vain luonnossa (hortoilu = tässä tapauksessa tarkoitan ihan vain haahuilua ympäriinsä, en villivihannesten keräämistä, toim. huom.). Ja… mitä sen lisäksi? Voisin lopettaa yrittämisenkin, se tosin loppuu muutenkin, joten sen lopettamiseen ei tarvitse erikseen panostaa.

Jos jatkan ’elämä ilman taidetta’ skenaarion pohtimista, päädyn lähinnä kahteen elämänsisältöön. Syvällisempi ja hitaampi luonnossa oleilu aiheuttaisi pidemmän päälle todennäköisesti sen että alkaisin väsätä jotain ympäristötaidetta muistuttavaa risukasaa. Taiteeksi sekin lopulta siis menisi.

Ehkä luontohiippailun lisäksi voisin keskittyä autoihin, tuijottaa youtubesta päivät pitkät jotain monsteriautoja (paitsi jos ko. videot luokitellaan taiteeksi?), minusta tulisi muutamassa päivässä varmasti kunnon punaniska, jotkut ilmiön perusarvot vaikuttavat valmiiksi olevan kohdillaan ja olen tarpeeksi tyhmä siihen kategoriaan. Upeiden ja suorituskykyisten monsterien tai muuten viritettyjen maasturien ojien pohjilta ylös ryömimisen tuijottelu aiheuttaa vähintään taiteen veroisesti kicksejä, vielä parempi varmaan jos olisi itse ratin takana.

Autoissa kiinnostuksena on tietysti ensisijaisesti autojen jumalainen kauneus, suorituskyky maastossa + muu päätön kaahailu turvallisesti, värit ja kuviot millä autoja koristellaan sekä tuunattujen autojen ihailu, olisi kiva suunnitella autojen kuviota ja koristeita sekä sisustusta kunhan joku vain tekisi käytännön fyysiset muutokset. Sekä kuvata upeita ja erikoisia autoja. Tämäkin kuulostaa huolestuttavasti taidetta sivuavalta toiminnalta.

Tästä tuli mieleen että rekkojen ja muun jatkuvasti tien päällä seikkailevan raskaan kaluston koristelua esim. kynäruiskumaalauksin pitäisi tukea julkisista varoista, suurimman osan tuesta mennessä taiteilijoille, välittämättä tekijän ammattistatuksesta. Kynäruiskumaalaukset ovat usein valtavan kauniita, ne antavat ihan huomaamatta iloa suurelle katsojajoukolle. Ainakin jos koristeluissa on jotain muutakin kuin puolialastomia feminiinisiä hahmoja, ei niin ettei saisi olla mutta jotain muutakin objektia voisi vaihteeksi näkyä enemmän. Aika paljon kynäruiskumaalauksissa nykyisin näkyy maisemia ja graafisia kuvioita sekä yrityksen toimintaa sivuavia kuvia, mikä on hienoa.

 

                                                                                                      * * *

 

Joku edes puolittain järkevä ihminen miettisi näitä asioita ihan päinvastaiselta kuin yksilön oman edun kannalta; jos lopettaa taiteen tekemisen, alkaa sen sijaan tehdä jotain oikeasti hyödyllistä ja yhteiskunnallisestikin järkevää, menee vapaaehtoistyöhön tai jynssäämään vessoja. Onneksi en ole suurella järjellä siunattu, lähinnä vain tunteella ja idealismilla, siksi vaihtoehtoiset ajatuskuviot ovat mitä ovat ja pää on joko umpiluuta tai täysi tyhjiö, pitäisi käydä magneettikuvauttamassa kumpaa sieltä löytyy vai jokin niiden välimuoto. Vapaaehtoistyötä ei voi tehdä pakolla, se on juuri sellaista toimintaa, mihin pitää olla kunnolla intohimoa ja välttämätön palo. Niin kuin taiteeseen, p*rkele. Vessojen puhdistamisen intohimokysymys on vielä vähän avoinna, ehkä se vaatii sen tohtorihatun että sen ulottuvuuksia ymmärtäisi syvällisemmin.

Palataan takaisin todellisuuteen. Kun taidettaan ei koskaan tule saamaan mihinkään julkiseen tai puolijulkiseen näyttelytilaan esille, sitä on täysin turhaa edes tehdä. Vihaan hyödytöntä työtä. Kaikki taiteellinen tekemiseni tähtää johonkin selkeään lopputulokseen, mikä yleensä tarkoittaa näyttelyn pitämistä tai näyttelyyn osallistumista. Sitä ei oikein voi korvata millään muulla julkaisukanavalla, näyttelyn pitäminen on saavutus jo itsessään. Yhtä projektia työstää yleensä vuosia ja kun lopulta tulisi aika saada se esille, se ei kelpaa yhtään mihinkään. Onneksi en ole elokuva-alalla, siellä kelpaamattomuus ja kymmenien vuosien valmistumattomat projektit vaikuttavat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.

Outsider- ja ITE-taiteelle ei ole tiloja missä niitä voisi julkisesti esitellä. Ja tarkoitan näyttelytiloja sellaisissa paikoissa ja ympäristöissä, missä oikeasti liikkuu ihmisiä eikä mitään takahikiän peräkammarin lipaston laatikon lukittua rasiaa. Sinnehän kyseiset taiteen ilmaisumuodot taidevaltaväestön mielestä kuuluvat.

Jos joskus voitan lotossa 8-numeroisen summan, mitä ei tietenkään tapahdu, *lupaan ja vannon pyhästi* että perustan hylkiötaidegallerian, minne pääsevät taidettaan esittelemään kaikki muut paitsi ammattitaiteilijat ja akateemisesti koulutetut. Luultavasti tarjonta ylittäisi kysynnän mutta mesenaattiperiaatteella sillä ei olisi väliä. Galleriassa esiteltäisiin niin luokatonta paskaa, ettei sellaista oltaisi tällä hetkellä tunnetussa maailmankaikkeudessa ennen nähty. Gallerian tilat olisivat isot ja ilmavat, ei mitään pikkukopperoa kellarissa, millaisia epäkaupalliset tilat usein ovat koska muuhun ei ole resursseja. Jätän tämän mietinnän nyt tähän ja koetan muistaa lotota joka viikko, niin kuin jokainen ö-luokkaa alempana oleva epäkansalainen tekee koska se on ainoa ja viimeinen toivo parantaa elämänlaatuaan.

 

                                                                                                        * * * 

 

Tässä elämässä minulla on ollut oikeastaan vain kolme todellista unelmaa, mitkä eivät koskaan toteudu täysipainoisesti ja yleisellä tasolla; olla urheilija (ruhoni ei ole atleettia nähnytkään, joten se siitä), mesenaatti ja/tai sponsori (valitettavasti syntymälahjana saatu perseessäni oleva lusikka on vain pronssia ja sekin alkaa olla jo aika kaukana alkuperäisestä sijainnistaan sekä alun perinkin tökätty väärään ruumiiseen, joten ei onnistu muiden unelmien toteuttamisen mahdollistaminen laajalla tasolla) tai se kaikista tärkein eli että olisin syntynyt oikeaan ruumiiseen, missä voisin elää täysipainoista ja edes puolittain normaalia elämää ja kehoni olisi ollut alun alkaen enemmän identiteettiäni vastaava. Jos olisin syntynyt johonkin suorituskykyiseen kehoon, en missään tapauksessa edes vilkaisisi taiteen suuntaan ja en varsinkaan tekisi taidetta vaan jotain ihan muuta. Ruumiini on antanut minulle mahdollisuuden vain taiteen tekemiseen, sitä voin kiittää tai syyttää asiasta. 

Taide näyttää ehkä pintatasolta katsoen sivuuttavan em. unelmat melko hyvin, se on kuitenkin osana jokaista niistä. Ehkä vähän sivussa ja piilossa mutta tärkeänä elementtinä. Ammattitaiteilijuus ei ole koskaan ollut tavoitteena, ei tosin mikään muukaan ammattilaisuus. Amatööriys on juttuni ja jos se ei kelpaa, olkoon sitten kelpaamatta. Teen tietoisesti taidetta, mille ei ole kysyntää sekä pidän ilmaisussani ja julkaisemisessa tinkimätöntä linjaa koska se pitää oman tyylin ja ilmaisun puhtaana. Kuljen mieluummin omia syrjäpolkujani kuin valtateitä.

Ottamatta tällä kertaa enempää kantaa sukupuolisuuteen ja suuntauksiin sekä muuhun hlbtiqa+ teemoihin niin onhan se kuitenkin kannattavampaa keskittyä umpiheteron cis-sukupuolisen valkoihoisen miehen taiteen tukemiseen ja esittämiseen. Onneksi sellaisen henkilön tuotantoa on allekirjoittaneellakin varastoissa ja työstettävänä pilvin pimein, voisin hyvin lopettaa oman taiteellisen tekemiseni ja jatkaa edesmenneen isäni tuotannon läpikäymistä ja julkaisemista, sitä riittää loppuelämäkseni. Ei hänkään tosin saanut elämänsä aikana kovin paljoa yleistä arvostusta taiteensa osalta, joten siinä vähintään seuraan hänen jalanjälkiään.

Oma taiteellinen tekemiseni ja isäni tuotannon editointi ja julkaiseminen tukevat toisiaan, jos kyllästyn jompaankumpaan, voin liikkua niiden välillä vapaasti, mikä on suuri etu. Ne myös eroavat ilmaisultaan toisistaan tarpeeksi vaikka perusajatus ja teemat ovat molemmilla samankaltaisia, avainsanoina luonto, sielu, henki, hetki, tunne, shamanismi, sininen, sydän. Mietintä omasta ja isäni taiteesta oli tärkeä osa tämän kirjoituksen ajatuksenkulkua ja se on hyvä käsitellä tässä yhteydessä, koska hän on se ihminen, joka on eniten tukenut taidettani. Jos lopettaisin taiteen tekemisen, se olisi jonkunlainen särö siihen yhteyteen, nykyiseen taivasyhteyteen, mikä taiteessamme ja muutenkin maailmankatsomuksessamme on ollut. Jälkipolvilla on tietty moraalinen velvollisuus säilyttää, vaalia ja mahdollisuuksien mukaan julkaista edellisen sukupolven tuotantoa. 

Oma tieni on kuitenkin se, mitä olen kulkenut vapaasti sydämeni ja aivoitusteni mukaan, joten ratkaisussani, mikä tahansa se onkin, päädyn siihen ajatukseen että elävät ratkaisevat elävien asiat.  

 

Mitä tästä pohdinnasta jäi jäljelle?

1. Lopetan taiteen tekemisen ja julkaisemisen kaikissa muodoissaan.

2. Lopetan sekä taiteen tekemisen ja julkaisemisen että kuluttamisen kaikissa muodoissaan.

3. Lopetan taiteen tekemisen mutta jatkan aiemman tuotantoni julkaisemista sekä taiteen kuluttamista.

4. En lopeta vaan jatkan niin kuin ennenkin hyödyttömän ja mihinkään kelpaamattoman taiteen tekemistä ja julkaisemista sekä enemmän tai vähemmän hyödyllistä taiteen kuluttamista.

 

Palkintokorokesijoja on vain kolme. Kilpaileminen on elämän perusta, jos ei tähtää voittoon, on hävinnyt jo valmiiksi. Jos valitsen vaihtoehdon nro 4, häviän joka tapauksessa. Jos valitsen jonkun vaihtoehdon sijoilta 1 - 3, oma elämäni muuttuu radikaalisti, muiden taas ei yhtään. Jahtaan vain vapautta ja terveyttä, joten päätökseni tulee lopulta perustumaan niiden maksimoimiseen.

 

Vegaanioutsiderhörhö jää nyt järsimään näitä erilaisia pähkinävaihtoehtoja *järsk, narsk, nirsk*.