Tuloksettomana.

Aloitin kinky- ja sidontakuvaamisen vuonna 2016. Tähtäsin alusta asti siihen, että saisin pidettyä valokuvista näyttelyn. Hieman yli kahdessa vuodessa kuvamateriaalia kertyi sopivasti ja näyttelysuunnitelma hahmottui.

Mikään galleria, jonka tilat olisivat olleet näyttelysuunnitelmani mukaiset, ei kuitenkaan halunnut näyttelyäni. Tila on ratkaiseva tekijä koska mitkä tahansa teokset vaativat ympärilleen ilmaa ja asianmukaisen ympäristön, missä ne pääsevät oikeuksiinsa. En todellakaan änge huolellisesti suunniteltua ja resursoitua näyttelyä mihinkään neliömetrin kokoiseen kellarikopperoon. Koska asun ja työskentelen Helsingissä sekä olen paikkauskollinen otus, halusin myös pitää ensimmäisen yksityisnäyttelyni täällä. Nyt on varmistunut että en koskaan tule pitämään yksityisnäyttelyä ainakaan elinaikanani, joku saa sitten koota tuotannostani retrospektiivisen näyttelyn post mortem. Keksin näyttelyyn varatuille resursseille parempaakin käyttöä.

On hyvin todennäköistä että Suomen ulkopuolella kinkytaidetta ymmärrettäisiin huomattavasti paremmin. En kuitenkaan ole kansainvälisesti suuntautunut, kielitaito tai taidottomuus rajoittaa toiminnan pelkästään kotimaahan.

Olin vielä jokin aika sitten vihainen ja turhautunut kun kahden vuoden työ näyttelyn eteen oli mennyt hukkaan, olen huono häviäjä mutta en enää juuri välitä. Toteutan projektin loppuun omia julkaisukanaviani pitkin, joihin kukaan ulkopuolinen ei voi vaikuttaa. Näyttelysuunnitelmani oli hyvä, varsinkin jos sitä alkaisi vertaamaan moniin K-vitamiinin muodostumislähteestä singonneisiin partikkeleihin, joita gallerioissa hyvin usein näkee, museoista puhumattakaan. Eliittiä on näemmä helppo vedättää jos vain nimi & status sopivat genreen. On ilo olla kuulumatta em. kategorioihin. Pisteet niille gallerioille, joiden käytäntöihin kuuluu lähettää myös ’ei’ vastaus, se on edes puolittain inhimillistä toimintaa. Loput eli suurin osa gallerioista on henkisesti täysin selkärangattomia ja munattomia nyhvääjiä koska eivät avoimesta hausta huolimatta omaa kanttia vastata edes sitä ’ei kiinnosta’.

Näyttelyprojektin epäonnistumisen lisäksi yksi syy siihen miksi lopetan kinky- ja sidontataiteen tekemisen, on se että ihmisiä on vaikeaa saada kuvattavaksi. Aihe vaikuttaa edelleen äärimmäisen tabulta ja leimautumista pelätään vaikka saisi olla kuvissa täysin anonyymisti. Vaikka hetkellisiä ja kauemminkin jatkuneita yhteistyökuvioita on ollut, pidemmän päälle kuvaaminen on liian epävarmalla pohjalla. Kuvaamiseni ei myöskään tuo tarpeeksi lisäarvoa kenenkään elämään, totta kai toivon että kaikki joiden kanssa olen saanut tehdä yhteistyötä, olisivat myös saaneet kuvauksista jotain myönteistä. Laajemmassa mittakaavassa merkitys on kuitenkin häviävän marginaalinen.

Ilmeisesti suuri yleisö ja varsinkin kinkyskene haluaa kinky- ja sidontateemoihin liittyen vain äärisadomasokistista kärsimystaidetta; jos tekee perinteistä kidutussidontaa ja liittää siihen vielä muutaman hienon japanilaisen termin sekä ihannointia ko. kulttuuria kohtaan, ovet aukeavat niin että meinaa nenälleen lentää ja punaista mattoa levitetään eteen urakalla ja varmasti saa valita vielä maton sävynkin. Jos taas tekee kinky-, sidonta- ja kehotaidetta lempeällä otteella ilman mitään yhteyttä mihinkään perinteiseen kulttuuriin sekä hlbtiqa+ teemoilla, sille nyrpistellään ja yökkäillään joka suunnalta. Ei sen puoleen että suuri yleisö edes tietäisi tämän taidemuodon olemassaolosta puhumattakaan sen eri vivahteista koska niitä ei saa koskaan mihinkään esille.

Näyttelysuunnitelman epäonnistuttua, siirryn toiseen suunnitelmaan eli saatan joskus aikanaan tehdä kuvista jonkun muun julkaisun. Projektit pitää saada päätökseen ja valmiiksi että voi jatkaa pää pystyssä raivokkaasti uusia epäonnistumisia kohti.

Jos olisin saanut ensin tämän yhden kinkyteemaisen näyttelyn pidettyä, olisin seuraavaksi ollut kiinnostunut kuvaamaan erilaisia fetissejä ja fetisistejä sekä tietysti tähtäämään aiheen osalta kohti seuraavaa näyttelyä. Jos kinkyjä on vaikea löytää ja saada kameran eteen, luulen että fetisistien kohdalla se olisi täysi mahdottomuus. On todennäköisempää voittaa lotossa kymmenen kertaa peräkkäin milli kuin löytää kuvattavaksi kymmenen fetisistiä, joilla olisi jokaisella erilainen fetissi. Fetissejä ja fetisistejä kyllä riittää joka lähtöön mutta tuskin kameran eteen ilmestyviä. Toisaalta saattaahan se olla että fettareilta olisi löytynyt enemmän mielenkiintoa kuvauksia kohtaan mutta asia jää valitettavasti mysteeriksi, se ei ole enää minun ongelmani.

Joku muu saa puolestani kokeilla näiden aiheiden kuvaamista ja ideoitani saa pölliä vapaasti, toivoisin näkeväni monet sellaisista aiheista muiden esittäminä, jotka itseltäni ovat jääneet tekemättä. Jätän sekä kinkyilyn että fetissit taidemuotoina sellaisille henkilöille, jotka ovat kyseisissä skeneissä vallitsevien äärikonservatiivisten normien mukaisia, mediaseksikkäitä suurelle yleisölle ja hyvin verkostoituneita sitkeitä leijailijoita. Kuvaajan ainakin pitää olla superhotmegasexy ja pitäisi kuvata tyyliin kukkaruukkua tai k*yrpää, sillä tavalla saisi taas sitä punaista mattoa eteensä valitsemassaan sävyssä. Jos on ihan vain läski, ruma, vanha sukupuoleton transu ja kaksi em. aihetta eivät kiinnosta, jää ilman julkaisutilaa.

Jatkan toistaiseksi vielä aiemman materiaalini julkaisemista mutta uusia aiheeseen liittyviä kuvia ei todennäköisesti enää tule. Teen jatkossa vain sellaista taidetta, mitä voin tehdä yksin. Revin tällä päätöksellä hyvin suuren osan itsestäni ja elämän sisällöstäni irti mutta siinä ei ole paljoakaan uutta, olen vain entistä katkerampi. Ensin oli hevoset, sitten kinkytaide. Niiden välissä kului ”tyhjää” aikaa 7 ½ vuotta. Tai ei se todellakaan mitään tyhjää ollut, sinä aikana kasvoin leikkauspöydän kautta osittain omaksi itsekseni tai sen verran omaksi itsekseni, mitä väärässä ruumiissa voi olla. Nyt ei ole taas yhtään mitään kunnollista ja innostavaa tavoitetta mitä kohti pyrkiä. En todellakaan odottele seuraavaa seitsemää vuotta että jostain ilmestyisi jotain kiinnostavaa toimintaa.

Hyödytöntä työtä ei kannata jatkaa. Huonoista kokemuksista opin kerrasta ja teen monet asiat elämässä vain yhden kerran. Lyhytjännitteisenä ihmisenä siirtyy heti seuraavaan asiaan jos edellinen ei onnistu. Ennen pinnani oli pidempi kunnes huomasin että kärsivällisyys, puurtaminen ja odottelu sekä se kuvitelma että niiden ansiosta tapahtuisi jotain myönteistä, eivät kohdallani tuota ollenkaan tuloksia.

En tule ikinä tekemään normien mukaista taidetta, siltä kannalta jatkan edelleen täysin omaa tietäni. En vain enää jaa sitä muiden kanssa vaan pidän kaiken itselläni. Annoin itseni maailmalle mutta maailma ei halunnut minua. Se on monen epäonnistuneen taitelijan ja itsepäisen ihmisen kohtalo. Joillakin on Midaan kosketus, toisilla taas käänteinen Midaan kosketus. Näitä hieman yli kahta vuotta en epäonnistumisista huolimatta vaihtaisi pois, ne ovat todella oleellinen osa matkaani.

Tämä lopettamispäätös pitää kertoa julkisesti etten vahingossakaan kuvittele jatkavani! Koska jos saan nenäni eteen vapaaehtoisen ihmisen, kameran ja köyttä niin hyvin helposti alkaa tapahtua. Kinky- ja sidontakuvaus vaativat kuitenkin motivaatiota ja otetta, joita minulla ei ainakaan tällä hetkellä ole. Kuvata voi ilman otettakin mutta sitomiseen pitää olla kunnon ’touch’ että se olisi kaikille osapuolille turvallista ja miellyttävää. Sitomista pitäisi myös harjoitella jatkuvasti koska tuntuma siihen katoaa hyvin nopeasti. Ilman motivaatiota ei tule harjoiteltuakaan.

Saa nähdä kuinka nopeasti junttiudun taiteen tekemisen ja kuluttamisen vähentyessä. Jos alan himoita monsteriautoja livenä sekä luovun Museokortista, se saattaisi jo riittää junttistatukseen. Toisaalta Museokortilla pääsee myös moniin muihin kuin taidemuseoihin; junttina voisi kiertää kaikki sota-, metsästys- ja kotiseutumuseot junttistatuksen vaarantumatta, tietysti pitäisi toivoa ettei kyseisissä museoissa olisi mitään taiteeseen viittaavaa, jos seinällä näkyisi vaikka kopio (juliste) jostain kultakauden maalauksesta tai video jostain aiheesta, se saattaisi vaarantaa huolella vaalitun junttiuden. Junttina oleminenkin on siis ilmeisen vaivalloista hommaa. Taitelijaidentiteetin vähenemisestä tai poistumisesta huolimatta aion silti säilyttää Drama Queerin ja Diivan imagoni, ne ovat osa persoonaani, jota mikään taiteellinen katastrofi ei kaada.

Ennen kuin ääliöidyn täysin, Kiitän kaikkia joiden kanssa sain tehdä kuvausyhteistyötä, toivon että yhteistyötä olisi mahdollista jatkaa muiden julkaisuprojektien osalta ja toivotan jokaiselle mallille sekä minua kuvanneelle Onnellisia ja Sateenkaarenvärisiä hetkiä kinkyilyn, fetissien sekä taiteen parissa! Toteuttakaa ne ideat, jotka minulta jäivät toteuttamatta.

*Outsidertaiteilija evp. vetäytyy enimmäkseen olemaan tekemättä ja kuluttamatta taidetta.*
*To be continued.*